Mitä kuuluu? Saa avautua (joo, kesälläkin saa avautua)

id_kuva

Eräs ystävä totesi tuossa taannoin, että vaikka kuinka tietää että tunteet tulee kun on tullakseen, niin silti tuntuu aina vähän ristiriitaiselta, jopa väärältä tuntea väsymystä tai ahdistusta kun on kesä. Se sai mut miettimään sitä pientä riiviötä joka mun olkapäälle on hiipinyt monesti kun kirjoitusinspiraatio iskee perjantai-iltana tai kun kirjoitan ahdistuksesta kauniina kesäpäivänä: sitä riiviötä, joka kuiskii korvaan että ”hei älä nyt, hyshys, nyt ei ole oikea hetki tälle, senkin tunnelmanpilaaja.”

No, niinkuin todisteet näyttää niin mä olen höpönassutellut sitä riiviötä ihan kuus-nolla ja istuttanut sen polvelleni katsomaan kun mä kirjoitan, koska mä olen sitä mieltä että mitään oikeasti hienoa tunnelmaa ei voi pilata olemalla rehellinen (siitä se tunnelma vaan paranee), ja että ihan kaikki tunteet on aina yhtä arvokkaita puitaviksi oli sää ulkona mikä tahansa. Oikeastaan, mä juttelisin miljoona kertaa mielummin kauniina kesäiltana ystävän kanssa ulkona istuessa meidän peloista, epävarmuuksista ja muista syvimmistä tunteista jotka tekee meistä ihmisiä, kuin siitä mitä viikonlopun festareilla tapahtui. Ihan vaan tämmöinen henkilökohtainen näkemys: mä rakastan rehellisyyttä, aitoutta, avautumista, oikeita tunteita, syvimpiä ajatuksia ja sitä että puhutaan siitä mitä ihan oikeasti kuuluu.

Niinpä musta tuntui tänään herätessäni vahvasti siltä että haluan tänään kysyä teiltä, että miten menee. Kaikilta ei ehkä löydy (vielä) ympäriltä sellaisia ihmisiä joille saa avautua ihan mistä tahansa vaikka kaikkein kauneimpana kesäpäivänä ja saada takaisin vastaukseksi ”hei, muru, mä niin kuulen sua, mennäänkö johonkin sisälle, ostetaan matkan varrelta pullaa, keitetään kahvit ja näytetään keskisormea auringolle?”

Ymmärrän mikäli nyt et ehdi tai ei huvita vastata, mutta jos ehdit, niin musta olisi mukava kuulla että mikä meininki just nyt – rehellisesti, pitkästi tai lyhyesti, parilla sanalla tai elämäntarinan verran. Kiukkua, iloa, surua, keveyttä, onnea, kateellisuutta, perhosia mahassa, stressiä, kiitollisuutta, mitä tahansa.

Tänään siis Saa avautua osa 4 – (edelliset Saa avautua-postaukset löytyy täältä, täältä ja täältä). Otin taas nimen ja sähköpostin pakollisuuden pois, mikäli haluat purkaa ajatuksia ihan anona.

Joten, mitä kuuluu? Saa avautua ihan hyvällä omallatunnolla.

Yksi keskeneräinen ajatus melankoliasta

id_kuva

Mä oon tässä tajunnut surusta, ahdistuksesta ja kivusta jotain, joka on muuttanut mun perspektiiviä tähän elämään ihan tosi isosti: suru, ahdistus ja kipu ei ole rumia tai negatiivisia juttuja, ne on oikeastaan ihan tosi kauniita tunteita nekin kun ne pääsee kanavoitumaan ulos oikealla tavalla. Vaikka tällä hetkellä mun vallitseva olotila ei ole se normaali kuplivan kiitollinen ja myhäilevä hyvä olo, niin mä tunnen rauhaa tän uuden oivalluksen myötä. Mä tunnen, niinkuin vähän aikaa sitten kirjoitin, että osaan tehdä nykyisin mustasta taidetta.

Siinä missä joskus ajattelin että melankolia on huono asia, niin nyt tajuan että suuri osa ihan oikeasti hyvästä, koskettavasta taiteesta syntyy varmasti juurikin niistä kipeämmistä fiiliksistä käsin.

Tuntuu niinkuin olisin löytänyt itsestäni ihan uuden ulottuvuuden.

Ja mun kohdalla tää shiftaus ajattelussa on hyvin pitkälti sen tulosta, että kun oon tuntenut pahaa oloa, niin oon viime aikoina sen seurauksena avannut aina tietokoneen ja ruvennut kirjoittamaan. Suoraan sieltä kivusta käsin, suodattelematta. Löytyy raakaa vihaa, surua, toivottomuutta, kateellisuutta ja suuttumusta; mulla on luonnoksissa ainakin 15 runoa ja kirjoitusta, joista osaa en ehkä julkaise ikinä, mutta joiden kirjoittaminen on tuntunut just siinä hetkessä tosi vapauttavalta. Veikkaan että monet tanssijat, maalaajat, laulajat ja soittajat osaa ehkä samaistua?

Jännää. Ja just nyt tuntuu myös siltä, että onnesta, ilosta tai kiitollisuudesta kirjoittaminen ei ole enää yhtään niin hauskaa; ne tummemmat tunteet on niin paljon voimakkaampaa bensaa luomistyölle. Saatteko kiinni?

Tää teksti päättyy nyt vähän kesken eikä saa mitään loppuhuipennusta mutta se on sellaista välillä. Kaunista, rumaa, kuplivaa, vihaista, onnellista tai ihan vaan määrittelemätöntä uutta päivää kaikille.

IMG_0505

Video: Aina ei oo kivaa, ja se on ihan okei

Hei ♥

Tänään haluan jakaa teijän kanssa videon jonka tein oikeestaan jo viime perjantaina, mutta en saanut aiemmin ladattua sitä youtubeen. Haluan myös sanoa ääneen (tai no, kirjallisesti) sen minkä tekin ehkä ootte jo pistäneet merkille, mutta jonka ilmaiseminen tuntuu nyt tärkeältä:

En löydä täysin kuvaavaa sanaa sille kaikelle sisäiselle muutokselle jota oon viime aikoina käynyt läpi, mutta sanotaan nyt vaikka että oon kuorinut itsestäni tosi paljon suojakuoria ja rooleja. Oon huomannut että mulla on ollut (yhä edelleen) tosi paljon itseluotuja bokseja ja otsikoita, joista on aika päästää irti; niinpä tunnen itseni just nyt aika haavoittuvaiseksi ja identiteetittömäksi, ja valitsen antaa sen kaiken myös näkyä mun sosiaalisessa mediassa. Mun fiilikset vaihtelee päivän aikana endorfiinipöllyisestä, kiitollisesta supernaisesta ihan helvetin (siis ihan oikeasti ihan helvetin) hallitsevaan ja lamauttavaan hukassaolon tunteeseen. Musta tuntuu tärkeältä nyt tuntea ihan kaikki ja kokonaisvaltaisesti hyväksyä ihan ihan kaikki fiilikset. Mä haluan myös antaa sen kaiken näkyä somessani (joka on iso osa mun arkea ja työ) sen sijaan että jakaisin täällä nyt vain kivoja kuvia, quoteja ja reseptejä, pintaraapaisuja.

Ja tässä mun bloggaamisessa ei ole just nyt mitään rakennetta, mitään teemaa eikä mitään punaista lankaa: täältä tulee täysin fiiliksen mukaan sitä mikä tuntuu sillä hetkellä oikealta. Välillä se on isojen ja kipeiden tunteiden pukemista runoksi, välillä hattaraa ja yksisarvisia ja keveyttä, välillä videoita joiden jakaminen on mulle uutta ja jännää ja joita pyörittelen ainakin neljä päivää ennen kuin uskallan julkaista niitä.

Mä tiedän vaan että mun kuuluu tehdä just nyt just näin ja että tää kaikki johtaa entistä vahvempaan, avoimempaan ja hyvinvoivempaan minään. Mä tunnen itseni jo nyt aika vahvaksi – tuntuu, että mitä enemmän uskallan olla ”heikko”, sitä vahvempi mä henkisesti olen.

Paljon paljon rakkautta teidän päivään. ♥

Vedän kovaa ja korkealta, tai lujaa ja pohjasta

DSC_0842-2

Kaipaan perhosia mahassa
Kirkkaita värejä, lämmintä ihoa
Sydämenlyöntien välissä: kaikuvaa taukoa
Intohimoa
Onnenkyyneleitä poskilla, lapsenomaista intoa, kapeita kujia
Seikkailuja, vaaleanpunaista gelatoa
Kiitollisuutta
Luovaa hulluutta
Tai raivoavaa kipua
Mitä tahansa paitsi harmaata

”Älä nyt, elämään kuuluu kaikki värit”

Ole hiljaa
Uskottele itsellesi ihan mitä haluat
Sinnittele vaan harmaassa
Joka todella on tukahdutettuja tunteita
Toista elottomia mantroja
Pysy positiivisena
Puhu mindfullnesista
Äläkä vaan vahingossa näytä haavoja
Mutta mun sydän ei osta sun tarinaa

Se ei tunne harmaata

Mä taistelen, väännän, syljen ja huudan
Rikon seiniä nyrkit paskana
Itken lujaa
Sanon vittu kun vituttaa
Vedän kovaa ja korkealta
Tai lujaa ja pohjasta

Enkä mä pyydä sun lupaa
Sä saat katsoa
Mutta sun kritiikki ei uppoa
Anna kritiikkiä sitten kun sä olet itsekin areenalla
Hajottamassa sun kuoria
Mä raatelen omia
Enkä kuule sua

Teen mustasta taidetta
En suostu häpeämään surua
Tanssin ahdistukseni kanssa
Avaan, avaan, avaan

Sillä mulle harmaa ei ole enää vaihtoehtona.

Intuition kuuntelemisesta: vlogi

Heippa,

Sain postaustoiveen siitä, että olisiko mitään vinkkiä siihen että mitäs jos ei yhtään tiedä mitä haluaa tehdä elämässään/työkseen/ylipäätään? Voin toki antaa mun näkemystä, mutta tänään mun teki mieli muistuttaa seuraavasta:

Jos oot ihan pallo hukassa etkä tiedä mitä tehdä ja miten päin olla, kokeile välillä sulkea hetkeksi kaikki mediat ja pelit ja vempeleet ja kääntyä niin sanotusti sisäänpäin – sieltä löytyy usein just ne vastaukset joita etsit.

Kivaa tiistaita ♥